Ensiaskeleet
2020-07-01
Ensimmäisen blogitekstini aloitan toteamalla, että valokuvaaminen on haastavaa, mutta palkitsevaa. Muiden valokuvaajien puolesta on vaikea puhua, mutta minä ainakaan en syntynyt kamera kädessä. Toki se olisi voinut herättää synnytyssalissa kysymyksiä. Yleinen konsensus lienee, että kautta historian ihminen on oppinut uusia asioita yritysten ja erehdysten kautta. Joudun myöntämään, että lajimme tavoin olen valokuvaamisen saloja yrittänyt ratkoa.
Ensimmäiset, horjuvat askeleeni valokuvaamisen parissa otin vuonna 2009, kun hyvä ystäväni houkutteli minua mukaan interrailille. Kutkuttava ajatus, tuumasin. Olihan Viro siihen asti eteläisin vierailemani maailmankolkka. Siitä olimme yhtä mieltä, että tuleva koitos vaatisi jonkinasteista suunnitelmallisuutta. Yllättäen kohteita kartoittaessamme ostohousujeni lahkeet lepattivat kuin purjeet myrskytuulessa. Syy tähän ei ollut asunnon läpiveto, vaan välitön tarve ostaa kamera.
Megapikselit. Tämä markkinointikoneiston nykypäivänäkin rummuttama termi oli jo tuolloin läsnä. Olin heikko houkutuksille ja hohdokkaille mainoksille. Tarjolla oli kaikennäköisiä ja kokoisia kameroita, megapikseleitä aivan jokaiselle. Luin arvosteluita, vertailuja ja katselin kuvia. Vietin tuntikaupalla aikaa internetissä, sillä eihän kukaan osta sikaa säkissä. Varsinkin, kun kaikki ne megapikselit piti päätyä tauluihin ja kuva-albumiin. Kun oli päätösten aika, kameraksi valikoitui Samsung SL30. Markkinoiden halvin.
Elämäni ensimmäinen digitaalinen kamera oli hyppysissäni. Aiempi kokemukseni kameroista rajoittui siihenastisten kännyköiden tarjoamiin vaihtoehtoihin. Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä. Kymmenen megapikseliä, mehustelin hitaasti huuliani lipoen. Kolminkertainen optinen zoomi ja 2,5 tuuman LCD-näyttö, nyökyttelin. En vielä tiennyt mihin olin ryhtymässä, mutta optimismista ei ollut puutetta. Ilmoitin uudesta hankinnastani ja suurista suunnitelmistani ystävälleni, joka antoi ymmärtää olevansa vakuuttunut.
Paina nappia ja ikuista hetki. Noin se kutakuinkin menee, väitetään. Optimitilanne olisi, jos itse valokuvaaja ymmärtäisi jotain valokuvaamisesta. Minä en ymmärtänyt, mutta olin päättäväinen. Kameran mukana tuli ohjekirja. Normaalisti näitä luetaan vain hätätapauksessa, mutta en halunnut jättää mitään sattuman varaan. Tämä poikkeuksellinen panostus teki minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että kuvataiteen määritelmä kirjoitetaan uusiksi matkamme jälkeen.
Kuvia ottaessa on hyvä pohtia asettelua ja kohteen mielenkiintoisuutta. Tämä oli minulle vielä kovin vieras käsite. Mielestäni kaikki mahdollinen oli mielenkiintoista, oltiinhan sitä ulkomailla. Jälkikäteen olin tyrmistynyt, kuinka intohimolla ottamani kuvat ympäri Eurooppaa eivät täyttäneetkään odotuksia, joita olin niille asettanut. Kuvakollaasia täyttivät lukemattomat kivet, puskat, lätäköt ja muuten vaan epätarkat otokset. Nappia olin kyllä painellut ja kohteita kieltämättä ikuistanut.
Ulkoillessamme Chamonixin upeissa maisemissa alkoivat vuoret hiljalleen vetäytyä toistensa varjoon. Kädet täristen hapuilin kamerani asetuksia, sillä tilaisuus oli koittanut. Aioin valjastaa ohjekirjan opit käyttöön saadakseni kamerasta kaiken irti. Toisin sanoen päätöksiä piti tehdä. Laitoin kameran automaattimoodille. Loppu on historiaa. Kuvataiteen määritelmän uusiksi kirjoittamisen sijaan muistikortille tallentui rakeisia kuvia halvimmalla mahdollisella kameralla. Tauluja en teettänyt. Enkä kuvia. Joka tapauksessa taipaleeni valokuvauksen parissa oli alkanut.
Ai minä häitä kuvaamaan?!? - No miksei?
2022-09-01
Järjestelmäkameralla saa upeita kuvia. Tämä oli oletukseni, kun ensimmäistä järjestelmäkameraa olin ostamassa. En luonnollisestikaan ottanut huomioon sitä tosiseikkaa, että onnistuu sillä huonotkin kuvat. Järjestelmäkamera sanana kuulostaa hienolta ja aloittelijana herkästi asennoituu siten, että uusi kamera tuottaa merkittävästi aiempaa parempia kuvia. Teknisesti mahdollista, mutta idealtaan kuvat ovat todennäköisesti ihan yhtä köyhiä kuin aiemminkin. Koska en ollut yksin oletukseni kanssa, pyysi ystäväpariskunta kuvaamaan heidän lapsensa 1-vuotiskuvat.
Ihmisten kuvaaminen vaatii kameralta hieman eri ominaisuuksia kuin vaikka luontokuvaaminen. Voi ihmisiä toki kuvata millä kameralla tahansa, mutta esimerkiksi parempi tarkennusjärjestelmä helpottaisi motorisesti aktiivisten pikkuihmisten seuraamista. Tämä tuli tuskallisen selväksi edellä mainittua 1-vuotiskuvausta tehdessäni. Isommat rattaat ihmisten kuvaamisen osalta pyörähtivät, kun työkaveri pyysi minua heille hääkuvaajaksi, sillä olihan minulla järjestelmäkamera ja todistetusti muutama kuva ihmisistä. Olin samaan aikaan innoissani ja kauhuissani. Kehotin vahvasti harkitsemaan ammattivalokuvaajan valitsemista, sillä olinhan vain harrastelijavalokuvaaja. Hääpari kuitenkin valitsi minut ja epäilen ettei portfolioni ollut ratkaiseva tekijä. Joka tapauksessa uskomaton mahdollisuus oppia uutta.
En halunnut mokata edessä häämöttävää hääkuvauskeikkaa, joten ostin toisen kameran paremmalla tarkennusjärjestelmällä, vara-akkuja, muistikortteja, valjaat kameroita varten ja niin edelleen. Lisäksi pesetin puvunhousut ja kauluspaidan. Ja eihän hääpaikalle sovi mennä törkyisellä autolla, joten sekin oli pestävä. Sisältä ja ulkoa. Alkuinvestoinneiksi joku näitä saattaisi kutsua. Valmistautumiseni ei jäänyt tähän ja siihen on syynsä, miksi vaimoni kutsuu minua fakkiintujaksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että kanssani käydyt keskustelut liittyvät pääasiassa takertumaani aiheeseen. Emme vaimoni kanssa olleet vielä siihen aikaan yhdessä, mutta fakkiintumisen konsepti oli tuttu. Ja kohteena tällä kertaa hääkuvaus. Käytin valtavan määrän aikaa tutkiakseni hääkuvauksessa hyväksi todettuja käytäntöjä eri lähteisiin perehtyen. Kenraaliharjoituksena kuvasin toisen työkaverini tyttären ylioppilasjuhlat viikkoa ennen hääkuvausta.
Itse hääkuvauspäivä oli jännittävä ja stressaava. Oli niin monta mahdollisuutta mokata. Hääpari oli toivonut häitä kuvattavan alusta loppuun, joten varmuuden vuoksi pyörin 18 tuntia juhlahumua ikuistamassa. Päivän lopussa saaliina oli hieman alle 4000 kuvaa ja väsynyt kuvaaja. Kotiin ajoin pitkät päällä, koska lähivalot autossani eivät jostain syystä enää toimineet. Liekö nekin uupuneet siitä kaikesta jännityksestä. Kuvien perkaus- ja editointiprosessissa sain kulumaan karkeasti 40 tuntia, sillä ei minulla vielä silloin ollut mitään järkevää systeemiä tätä nopeuttamaan. Lopulta hääparille toimitin mielestäni parhaan mahdollisen dokumentaarisen kattauksen, joka sisälsi noin 300 editoitua kuvaa. Vielä oli kuitenkin jännitettävää, sillä tärkein asia oli ratkaisematta. Oliko hääpari tyytyväinen kuviin? Helpotus oli päälimmäisin tunteeni, kun vihdoin kuulin morsiamen mielipiteen kuvista. Morsian oli haltioitunut ja tiedusteli onko mahdollista saada vielä lisää kuvia. Tietenkin oli, sillä aiemmin valitsemattomia kuvia oli karkeasti 3700. Editoituja lisäkuvia galleriaan toimitin noin 100.
Vaimoni kävi taannoin hierojalla, joka tarinoi lenkkeilystään. Myöhemmin vaimoni oli työmatkallaan pohtinut hierojan lenkkeilyvauhtia. Työmatkan mittaisten laskelmien mukaan hierojan keskivauhti juoksulenkillä on 45 kilometriä tunnissa. Jopa vaimoni matematiikalla hääkuvauskeikkani ei ollut taloudellisesti kannattavaa. Se toki oli selvää jo hääkuvaukseen ryhtyessä, olinhan lähtökohtaisesti tarjoutunut ilmaiseksi kuvaamaan. Mutta se oppimäärä ei ole rahalla mitattavissa, mitä tästä sain. Olen äärettömän kiitollinen hääparille mahdollisuudesta ikuistaa heidän tärkeä päivänsä. Upeat ja ikimuistoiset häät niin hääparille kuin kuvaajallekin.
Sittemmin olen satunnaisesti kuvannut ihmisiä elämän eri vaiheissa. Jokainen kuvauskeikka ei ole mennyt kuin Strömsössä, mutta palataan siihen myöhemmin.
